Julkaistu Koti-Kajaanissa 9.8.2017
”Kerran vuodessa Kainuuseen koko stadi liikku, kaikki tiet vei sinne, rinteille kivisille, nosti nimii esille…” Näin riimittelevät suomihiphopin kolme tunnetuinta artistia Elastinen, Cheek ja Paleface viime viikolla julkaistulla kappaleella Pipefest. Enpä olisi 17 vuotta sitten uskonut, että pienellä porukallaa ideoimamme tapahtuma voisi olla niin merkittävä esiintyjille ja osa koko hiphop-kulttuurin kasvua Suomessa. Me kun haluttiin vaan järjestää oikeat festarit Kainuuseen.
Tämän kesän aikana olemme saaneet lukea paikallisista lehdistä juttuja siitä, miten musiikkijuhlien järjestäminen on veitsenterällä, juhannusfestivaalit eivät houkutelleet taaskaan yleisöä ja Saarikonserttikin peruttiin ennen kuin lipunmyynti oli ennättänyt kunnolla alkaa. Joku kesätoimittaja taisi kirjoittaa, että Kainuussa pitäisi järjestää ”oikeat festivaalit” leirintäalueineen, kun täällä ei sellaisia ole koskaan järjestetty. Muutamana elokuisena yönä festivaalialueen leirintäaluetta Vuokatissa vartioineena ja sotkuja siivonneena voin päivittää ainakin tuon tiedon, että kyllä Kainuussa festareita on järjestetty.
Entisenä festivaalijärjestäjänä olen lueskellut näitä juttuja ja kummastellut etenkin tapahtumajärjestäjien kommentteja kannattamattomuudesta ja järjestämisestä aiheutuvasta vaivasta. Sillä se mikä erottaa festivaalit tavanomaisesta musiikkitapahtumasta on, että festivaaleilla on sielu. Musiikkitapahtuma on bisnestä, mutta festivaalin tärkein tarkoitus ei ole voitto vaan luoda jotain sellaista, mikä yhdistää ihmisiä. Tulos tulee usein vasta monen vuoden työn tuloksena. Kun musiikkitapahtuman voi kyhätä kokoon vain rakentamalla lavan, aitaamalla alueen ja tilaamalla esiintyjiksi kaikki Radio Novan soittolistan top10 –artistit, niin festivaali syntyy siitä, miten sen järjestäjät laittavat sydämensä likoon tapahtuman puolesta.
Se oli syy, miksi Vuokatin Pipefest-tapahtumasta kasvoi niin merkittävä suomalaisille hiphop-faneille ja esiintyjille. Festivaali sai alkunsa ryhmästä kainuulaisia nuoria, joista osa halusi vain järjestää festarit Kainuuseen ja osa oli vihkityneitä hiphopin kuuntelijoita. Yhdessä ideoiden, to-do-listoja laatien, kaikkia tapahtumajärjestämiseen liittyviä asioita ensi kertaa opetellen ja samalla hauskaa pitäen rakentui ensimmäinen Pipefest-festivaali Vuokatinrinteille elokuussa 2001. Tuon festivaaliviikonlopun jälkeen suurin osa porukasta oli valmis jättämään festivaalit siihen yhteen kertaan. Tapahtuman kävijämäärä oli jäänyt reilusti alle tavoitteen, tulos oli reilusti miinuksella ja suurimmaksi osaksi lukioikäisistä koostunut järjestäjäporukka oli rankan projektin jälkeen ”ihan piipussa”. Mutta me emme olleetkaan tekemässä musiikkitapahtumaa vaan festaria. Yhdessä tekeminen ja halu luoda hiphop-kulttuuria antoi virtaa toiseen yritykseen. Se sujuikin jo tyydyttävästi, mutta kolmantena vuotena Pipefest alkoi jo olla se ilmiö, josta myöhemmin kirjoitettaisiin riimejä.
Festareilla on sielu. Se näkyy tekijöiden sitoutumisena, välittömyytenä ja huumorina. Festarien sielu on sitä, että yleisö, esiintyjät ja järjestäjät ovat yhtä perhettä. Pipefestissa yksi konkreettinen esimerkki oli se, että yhtenä vuotena kolmasosa tapahtuman lipuista myytiin eri puolilla Suomea vaikuttaneiden festarifanien , ”Einarien”, kautta. Ja siinä miten kainuulaiset talkoolaiset ja stadilaiset nimiesiintyjät nauttivat samaa makaronilaatikkoa mökin parvekkeella elokuista iltaa katsellen.
Jos Kainuuseen halutaan oikeasti järjestää omat festarit, niin tärkein osa sen toteutusta on ymmärtää festarien sielunelämää. Olipa nuo festarit juhannuksena, Kajaanin keskustassa tai Oulujärven rantamilla, pitää tapahtumalla olla jokin tekijät ja yleisön sytyttävä tarkoitus. Ja sitä ei kannata ulkoistaa ohjelmatoimistolle.
Tätä kirjoittaessa soi Profeetat: Pipefest (feat. Paleface).
Kuva ensimmäisen Pipefest-hiphopfestivaalin ideasta. Tästä se kaikki sitten lähti…
Ollis 